Herr von Ribbeck auf Ribbeck im Havelland

Vera on syyslomalla useasti riimitellyt koulussa oppimaansa runoa.

Herr von Ribbeck auf Ribbeck im Havelland,

Ein Birnbaum in seinem Garten stand,

Und kam die goldene Herbsteszeit

Und die Birnen leuchteten weit und breit...

(Theodor Fontane)

Meillä ei puutarhassa kasva päärynäpuuta, mutta terassin edessä kasvavan puun lehdet loistavat keltaisena, kuten päärynät runossa.

Veran piti oppia tuo runo, jossa on 42 riviä, parissa päivässä. Esikoinen ja mies tunsivat runon omilta ala-aste ajoiltaan, kai se siis on jonkin sortin klassikko Saksassa. Eli taas kerran lasten oppivelvollisuus laajentaa minunkin yleissivistystä.

Esikoinen auttoi omatoimisesti Veraa ulkoa opettelussa. Jokaiselle riville keksittiin symbooli, joka runoa lausuttaessa ilmaistiin samanaikaisesti kehon kielellä, siis varsinaista käsien heiluttelua ja muuta jumppaa. Olen kai hieman vanhanaikainen, mutta minusta parin runon ulkoa opettelu on ihan hyvää yhden sortin oppimisen opettelua. Kunhan se ei jää ainoaksi metodiksi eikä muksuilta vaadita mahdottomia.

Omista kouluajoista muistan englannin opettajani, jonka mielestä englannin termi learning by heart (sydämellä oppiminen) kuvasi suomea paremmin, mistä ulkoa oppimisessa voi olla kysymys. Esikoisen runon opetusmetodista tulikin pikemminkin mieleen tunteella oppiminen, asia sisäistäminen kuin aivoton pänttääminen.

Olin koulussa itse vieraissa kielissä surkea, ehkä osittain "huonon" kielipääni vuoksi, ehkä motivaation puutteen vuoksi. Minun lapsuudessa ei ollut mahdollisuutta matkustella kuten nykyisin. Koulun opetusmetoditkin taisivat enemmän korostaa tehtyjä virheitä kuin onnistunutta, vaikkakin virheellistä, kommunikaatiota. Koulun oppitunneilta ei siis ole paljoakaan jäänyt mieleen, mutta englannin opettajani oli Persoonallisuus isolla P:llä. Miesopettaja, joka oli positiivisessä mielessä sivistynyt, lukenut ja jopa hienostunut olematta snobi. Hänen ei useinkaan tarvinnut korottaa ääntä. Häntä kuunneltiin mielenkiinnolla, varsinkin silloin, kun hän harvoin innostui kertomaan omasta elämästään.

Toinen harvoista mieleen jääneistä vieraiden kielten opettajista oli opettajatar, jonka huumorilla käyttämä sanonta "voi kauhistuksen kanahäkki" kuuluu yhä perussanastooni.

Aika monta vuotta vieraiden kielten opiskelua ja vain pari mieleen jäänyttä oppia. Mutta sydämellä oppiminen ja hauskasti kauhistelu eivät lienee niitä huonoimpia oppeja elämän tielle.